Mies reissutöissä pt. 1

Pt. 1 koska veikkaan että purkaudun tasiasta vielä lisää tulevaisuudessa....

Mieheni on ollut kotona melkeinpä koko lasten olemassaolon ajan. Hän opiskeli pari vuotta tuossa välissä kun vaihtoi alaa silloin kun esikoinen oli about 2v, mutta oli kuitenkin iltapäivät ja illat kotona. Tämän vuoden tammikuussa hän vihdoinkin sai töitä, mutta oli silloinkin illat kotona, tähän reissutyöjaksoon asti. Ja koko yhdessäoloaikamme aikana meillä on ollut vain muutama viikon pituinen erossa olo. Taitaa yhteensä olla 6 viikkoa melkein kymmenen vuoden aikana, ja nekin on ollut minun kuntoutusjaksoja. On meillä viikonloppuja ollut et ollaan oltu erossa mutta tällaisia "pidempiä" jaksoja ei ole muita ollut.

Reilu kuukausi sitten elokuun loppupuolella koko maailmamme mullistui (dramaattista, i know) kun hän sai työmaan Espoosta. Pitkät päivät työmaalla tiesi isompaa palkkaa päivärahoineen, joten tietenkin hän otti tarjouksen vastaan ja meni tuonne sitten töihin. Työmaa varmistui torstaina (tiedossa oli ollut mahdollisuus tähän työmaahan jo vähän aikaa mutta varmuutta asiaan ei ollut) ja jo maanantai-aamuna oli sitten lähtö. Työviikot (isin poissaoloaika) on maanantai-aamusta perjantai-iltapäivään. Se on minulle viisi aamua, neljä iltaa ja neljä pitkää yötä. 

En osannut varautua ollenkaan siihen kuinka rankkaa tämä aika olisi. Kyllä olin siis jo hoitanut lasten tarhaan/kouluun viemiset ja hakemiset jo tammikuusta alkaen mutta nyt kaikki arki kaatui minun harteille. Harrastuksiin viemiset ja toisen lapsen hoitojärjestely siksi aikaa. Jokainen itku ja ilo on minun hoidettavana, kaikki pipit sekä pissa- ja kakkavahingot ja oksentelut... 

Tähän väliin osui ihanasti tuo esikoisen koulukiusaamisepisodi ja molempien sairastelua ollut myös. Taasen tässä odotellaan et huomen pääsee viemää kuopuksen lääkäriin kun sillä on kai tuhkarokko tai joku muu... 

Lapset oireilee tosi pahasti isän poissaolosta. Molemmat on todella herkkiä muutenkin, mutta nyt ollaan jo äärimmäisyyksissä. Illat itketään isin perään vaikka soitetaan videopuhelu joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Tappelen heitä omiin sänkyihin illalla jonkun tovin kunnes itse ihan täyspoikkiväsyneenä luovutan ja otan heidät meidän sänkyyn nukkumaan. Neiti nukkuu ihan kainalossa lähestulkoon koko yön.

Ja itsekin oireilen. Muutenkin minulla on ollut tässä lääkemuutoksia ja olen ollut aika äärirajoilla senkin suhteen, niin nyt alan olla jo melko loppu. Onneksi olen saanut tukea ja apua ystäviltä ja isältäni. Olen osittain läheisriippuvainen, ennen ollut pahastikin mutta aikuistuttua se on helpottanut vähän. Siltikin toisen lähellä olo ja tuki arjessa on minulle todella tärkeää ja ratkaisevaa minun mielialoja ajatellen. Tasaisen tylsä arki rutiineineen on minun päälleni kaiken a ja o. Ja pojalle myös, nepsy-lapselle näin iso muutos arjessa on iso juttu. En ole kuukauteen ollut koulussa, tehnyt vain etänä tehtäviä joita pystyy etänä tekemään. En vain ole kyennyt ja jaksanut liikkua kouluun kun kaikki energia menee lapsiin. Opettajan kanssa on onneksi asiat selvitetty ja hoidossa, joten se stressinaihe on toistaiseksi loitolla.

En ole uskaltanut paljoa puhua miehelleni omasta jaksamisestani, tai oikeastaan sen puutteesta, kun työmaata ei ole kuitenkaan kauan enää jäljellä - tai ei pitäisi olla kuulemma. Lapsien oireilusta olen vähän avautunut. Urakan päätyttyä otan asian puheeksi kyllä, sillä en tiedä kykenenkö tähän tulevaisuudessa uudestaan. Ehkä kun lapset kasvaa koko ajan niin asiat helpottuu, mutta ihan pian en tätä lähtisi uudelleen kokeilemaan. Lisäksi en ole uskaltanut asiasta puhua, kun hänellä on niin kova luotto minun kykenevyyteen ja jaksamiseen tässä tilanteessa. Hyvin olen hommat kyllä hoitanut ja lapsilta ei ole puuttunut mitään tänä aikana ja kaikki on mennyt yllättävänkin hyvin - ainakin vielä. Et pelkoa ei tarvitse muilla olla lapsien hyvinvoinnista. Tässä mennään lähinnä äidin hyvinvoinnin äärirajoilla. Mutta vain äärirajoilla, kyl mä tän homman hoidan loppuun asti.

Minua ei kuitenkaan ole luotu tällaiseen yh-arkeen, ja sillä nostan hattua kyllä kaikille maailman yh-vanhemmille jotka jaksavat ja osaavat ja pystyvät ja kykenevät tätä pakkaa pitää kasassa ja silti säilyttää oman järkensä. Jos pakko tilanne tulisi, esimerkiksi jos miehelleni tapahtuisi jotain, niin uskon, että oppisin tämän arjen pyörittämisen kyllä tukiverkostoni avulla, mutta niin kauan kun pakko ei ole, niin tätä yritän välttää viimeiseen asti.

Olen myös yrittänyt ajatella tätä siltä kannalta, että näin pitkän yhdessäolon jälkeen tällainen erojakso voi tehdä ihan hyvääkin. On kiva välillä olla hetki yksin ja toisinaan kaivata toista. Mieskin sanoi että loppuviikosta on kiva tunne kun tietää että kohta pääsee kotiin. Home sweet home.

Mutta, nyt nukkumaan.