Epäonnistuja

 Oloni ei ole mikään maailman paras. Toisaalta on pirteä ja jaksan tehdä jotain asioita, mutta mieliala on niin maassa kuin vaan voi olla. Olen yrittänyt viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien ja lasten kanssa, että en olisi yksin ajatuksieni kanssa. Ahdistaa ajatus yksinolosta. Onneksi on viikonloppu ja mies tulee reissuhommista kotiin. Enää pitäisi olla vain yksi viikko reissuhommia, sitten jatkuu hommat täällä omilla kylillä. Toivottavasti. Pelkään sitä et ukko tulee kotiin ja sanoo et työmaa venyy... Mutta oon onnellinen et ukko on tiedostanut sen että kuinka raskasta mulla on kotona kun se on reissussa.

Lapset on hyppinyt koko viikon silmille. Ne ei vaan kuuntele mua yhtään, joka asiassa pitää uhata et soittaa iskälle jos ei käytös muutu. Maanantain ja tiistain olin lepsu ja otin tosissani sen kun poitsu sanoi että aivot on vihreät (tämä tarkoittaa hänellä päänsärkyä ja mahdollista alkavaa migreenikohtausta). Annoin lasten jäädä siis kotiin. Eli siinä oli kaksi päivää kun en ollut koko päivänä yksin. Keskiviikkona kävin "töissä" pari tuntia konehommia Hopella, siellä olin ihmisten ympäröimänä. Torstaina oli hyvän ystäväni synttärit ja vietettiin koko aamupäivä yhdessä, tällöinkään en ollut yksin. Tänään on eka päivä kun jumitan kotona, mutta enää olisi pari tuntia et ukko tulee.

Odotan kauhulla parin viikon päästä olevaa lääkäriaikaa. Puhelimessa oli jo lekurin kanssa puhetta et keskustellaan tuolla ajalla siitä että mahdollisesti lähdettäisiin hakemaan mulle eläkepapereita. Toivon syvästi että hän suostuu siihen. Olen nyt käynyt läpi "vaaditun" työkokeilun sekä opiskelua yritin myös, joten ongelmia asian suhteen ei pitäisi olla. Olen kuitenkin ennen näitä ollut 7vuotta kotona sairaslomalla, ja kun nuo kokeilutkin epäonnistui niin mikä tässä olisi esteenä muuta kuin mun nuori ikä?

Tuntuu että elämä on täynnä pelkkiä epäonnistumisia. Lukion sain loppuun mutta huonommilla papereilla kun mitä olisin oikeesti pystynyt. Ammattikorkea jäi kesken ja nyt nämä amisopinnot jäi kesken. Työkokeilu meni hypomaniassa, joten ei sitäkään oikein onnistumiseksi voisi sanoa... Ja ikäväkseni joudun sanoa että koen epäonnistuneeni äitinä. Niinkuin aiemmin sanoin, ei nuo lapset kuuntele mua yhtään. Tuntuu että vaan suoritan päiviä eteenpäin, etten anna itsestäni kaikkea mitä voisin antaa lapsille. Pakolliset asiat saan hoidettua esim. ruuan, pyykit ja tiskit, mutta kaikki muu tuntuu jäävän väliin ja asiat jää roikkumaan. Onneks ne pääsee koulussa ja päikyssä ulos, mun voimavarat ei oo riittäny joka päivä viemään niitä. Harrastuksiin jaksan just ja just kuljettaa lapset, siinä oikeastaan se.

Ja ei tarvii siellä ruudun toisella puolella innostua, meillä on jo sossuun asiakkuus mun jaksamisen takia.